"Se sävel oli piillyt hänen hattunsa alla jo monta päivää, mutta hän ei ollut oikein uskaltanut ottaa sitä esille. Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus, että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet hyppäisivät heti oikeille paikoilleen."
- Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
Eilen, pitkästä aikaa, alkoi minunkin hattuni/punaisten hiusteni alla hahmottua jotakin blogitekstin tapaista. Aivan kuin Nuuskamuikkuselle uusi laulu. Niin käy aivan sattumalta, se on hienoa. Sitä vain kuljeskelee kamera kourassa ulkona ja ajattelee asioita, turhanpäiväisiä asioita.
Tein eilen kaikkea hölmöä ulkona. Olisin myös halunnut, kumma kyllä, että joku olisi ottanut typeristä toimistani kuvia. Vaikka ne olisivatkin näyttäneet hirvittäviltä, niin hirvittäviltä, että olisin peittänyt kasvoni ja sanonut tuskissani "eiiih".
Taas yksi ylimuokattu, melko turha kuva. Pidän siitä silti. Tassuttelin tuolla laiturilla ja ajattelin lisää kaikkea hölmöä. Teki mieli mennä jäälle, uhmaamaan kohtaloa. En silti uskaltanut. Jäänyt liiaksi mieleen lapsuuden "Varokaa heikkoja jäitä" -valistus.
Sanokaa heippa ihanalle villapaidan rutaleelleni! Se on oikein mainio tapaus, joka hukuttaa juuri sopivasti ja saa olon tuntumaan turvalliselta. Extrana ylisuurethehtaarihihat, joihin voisi kleptomaanisuuteen taipuvainen henkilö mahdollisesti ahtaa ties kuinka paljon omaisuutta.
ps. mitä helvettiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti