Vilkaisen päivittäin kalenteria ja lasken kuinka paljon on aikaa jäljellä, ennen kuin kesä on peruuttamattomasti ohi. Aika tuntuu niin rajalliselta; pian viikkoja on jäljellä nolla. Pitäisi osata mennä illalla ajoissa nukkumaan ja herätä aikaisin, ei pysty enää keskittämään elämistään öihin. Ajatus tulevista kirjoituksista hermostuttaa, vaikka olen jo aloittanut (tahmeasti) lukemisen, mutta en ole vielä valmis päättämään lukio-opintojani - haluaisin jumittaa vielä hetken huolettomuudessa.
Syksyisin minulla on aina tietynlainen tunne. Sellainen olotila, joka vaatii uudistumista ja muutoksia. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja tyydyn vain olemaan ilman muutosta. Syksyllä kaksi vuotta sitten aloitin lukion, se oli hermostuttavaa aikaa ja piti yrittää löytää kavereita. Kaikki ihmiset näyttivät samalta. Bussiaikataulujen vuoksi minulla oli melko paljon aikaa ennen tuntien alkua ja käytin sen kävelemällä puistoissa. Omalla tavallaan se oli melko onnellinen syksy, etenkin kun löysin ihmisiä, joiden seuraan hakeutua.
Vuosi sitten syksyllä kaikki taisi olla tasaisempaa, oli tutut ihmiset ja tutut kuviot. Taisin olla hieman turhautunut ja väsynyt, kaipasin jotakin uutta. Puhelimeni muistikirjan mukaan muistin silloin katsella ympärilleni, eikä vuodenajan vaihtuminen päässyt yllättämään. Samainen muistikirja myös palauttaa mieleeni iltapäivän, jolloin olin nälkäinen ja bussin takaovi aukesi vauhdissa - "voisin syödä vittu kaikki maailman makaronit". Sinä syksynä katseeni kiinnittyi vihreisiin hiuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti