Vaivihkaa ilta kääntyi yöksi. Iltakasteen peittämä nurmikko kasteli jalkani. Heinäkuinen yö oli pimeimmillään. Halusin jäädä vielä hetkeksi.
Nousin vielä kerran sängystä lämpimänä hohkaavan ihmiskehon viereltä. Pimeys oli väistynyt aamuauringon tieltä. Tunsin olevani hetken verran ainoa valveillaolija luonnon keskellä. Vuoteeseen palattuani painoin kylmyydestä tärisevän vartaloni toista vasten.
Näen saman peuran joka ilta. Se seisoo pellolla usvan keskellä. Pysähdyn katsomaan sitä. Tuijotamme toisiamme, kunnes jompikumpi päättää jatkaa matkaansa.
Järvivesi oli samaan aikaan sekä kylmää että lämmintä. "En saa pelätä enää", sanoin itselleni ja uin ensimmäistä kertaa kohti virtaa, joka voi viedä varomattoman mukanaan.
erittäin mainio
VastaaPoistajäin miltei sanattomaksi, kiitos todella paljon!
Poista